Kirjoittanut: AnneN
« : 27.03.2013 kello on 06:20 »Osanottoni surun kokeneille. Kun ei ole omia lapsia- voi vain miettiä tuskan määrää oman lapsen menetyksen kohdalla.
Jos et ole saanut vahvistusviestiä rekisteröitymisestä si, tarkista roskapostikansiosi. Tämä erityisesti hotmail ja gmail sähköpostin käyttäjille.
Kirjoittanut: Turhan Höpöttäjä« : 26.03.2013 kello on 17:59 »
 Kirjoittanut: sipu« : 26.03.2013 kello on 17:56 »Mietin tarkkaan, ennenkuin laitoin avaukseni tästä aiheestä. toi on niin totta sen olen ihan itse kokenut kun olin sappileikkauksessa joka sitten meni täysin pieleen niin voin sanoa että hetkittäin en ollut täällä vaan jossain muualla mutta niin se vaan on että minun työni on olla mummi ja ukkille kulta  se asia on niin monesti minulle näyttetty kun pienet kätöset halaavat ja saa suukon poskelle aah kyllä vaan elämä on , kuitenkin niin ihanaa Kirjoittanut: Turhan Höpöttäjä« : 26.03.2013 kello on 17:16 »
Ensimmäiset lapsenlapset kun putkahti eloa jatkamaan, sen jälkeen kuoleman "vartominen" on keponen homma.  Kirjoittanut: winemaker« : 26.03.2013 kello on 16:50 »Mietin tarkkaan, ennenkuin laitoin avaukseni tästä aiheestä.
Vaan pelko oli turha, on niin hienoja ihmisiä kommentoimassa tätäkin asiaa. Kuolemaa, vaikka se on elämän väistämätön päätös. Mikähän siinä on, että sen käsittely tuntuu pelottavalta. Itse suhtaudun kuolemaan luonnollisena tapahtumana, kun aika tulee, olen tehtäväni täällä tehnyt ja minun on aika mennä. Olen vahvasti sitä mieltä, että meillä kaikilla on täällä joku tehtävä, jonka saattaminen päätökseen tekee tilaa uudelle elämälle ja sielulle. Ettätämmöstä nyt piti. Kirjoittanut: Soleil« : 26.03.2013 kello on 16:33 »Osanottoni!
Varmasti suurin menetys ja suru on menettää oma pieni lapsi. Ihminen vaan on rakennettu niin, että suuressakin surussa se saa voimia jostakin. Elämä kun kuitenkin jatkuu. Menetyksen ja surun kanssa on vain opittava elämään. Aina ei vain voi ymmärtää kaikkea ja kaikelle ei löydy vastaustakaan, miksi. Kirjoittanut: sipu« : 26.03.2013 kello on 16:19 »Tuosta oman lapsen menettämisestä mulla on valitettavasti kokemusta.Menetimme 1.5 vuotiaan pojan eräänä jouluaaton aamuyönä.Ei ollut joulua silloin meillä.Vain aika tekee hiljalleen tehtäväänsä asian suhteen.Oli elämäni raskain matka kantaa arkku kirkosta hautaan.Ei näitä voi käsittää,mutta eteenpäin on mentävä.Naapuri menetti seur.kesänä nuoren vaimonsa,silloin me kaksi raavasta miestä itkettiin,ja yritettiin toisiamme lohduttaa.Käsittämä tön on elämä. osanottoni  ihan kauheeta on menettää oma lapsi en varmaankaan ikinä palautuis entiselleni jos joudun menettämään omat lapseni tai lastenlapseni Kirjoittanut: hartsakoski« : 26.03.2013 kello on 16:08 »Tuosta oman lapsen menettämisestä mulla on valitettavasti kokemusta.Menetimme 1.5 vuotiaan pojan eräänä jouluaaton aamuyönä.Ei ollut joulua silloin meillä.Vain aika tekee hiljalleen tehtäväänsä asian suhteen.Oli elämäni raskain matka kantaa arkku kirkosta hautaan.Ei näitä voi käsittää,mutta eteenpäin on mentävä.Naapuri menetti seur.kesänä nuoren vaimonsa,silloin me kaksi raavasta miestä itkettiin,ja yritettiin toisiamme lohduttaa.Käsittämä tön on elämä.
Kirjoittanut: sipu« : 26.03.2013 kello on 12:49 »Kuoleman, sen hetkinen hohtaaminen tulee aina yllätyksenä. Mutta onhan meidän jokaisen takaraivossa ajatus, että kuolema on väistämätön. Eihän siitä muuten mitään tulisi, vaan pälli hajoaisi. Lapsen kuolema on sellainen, että siinä on karskimmillakin ajatus hukassa. tota lapsen kuolemaa ei voi ymmärtää kun pikku veljen poika syntyi sydän vikaisena eikä se pieni sydän enään jaksanutkaan toimia vaan nukkui hän 3kk:n ikäisenä oli niin kauheeta saattaa sitä pientä arkkua hautaa niin se koski ja kohlahti ,että vieläkin tulee vaikka aikkaa on kulunut 20v.  Kirjoittanut: Turhan Höpöttäjä« : 26.03.2013 kello on 12:27 »Kuoleman, sen hetkinen hohtaaminen tulee aina yllätyksenä. Mutta onhan meidän jokaisen takaraivossa ajatus, että kuolema on väistämätön. Eihän siitä muuten mitään tulisi, vaan pälli hajoaisi. Lapsen kuolema on sellainen, että siinä on karskimmillakin ajatus hukassa.
|