Postilaatikko seisoa möllöttää portin pielessä, kiinnitettynä talon väreillä somistettuun katokseen. Asuinperällämme on vielä perin hiljaista. Ihmiset vasta heräilisivät. Venyttelisivät mokomat lämpöisissä vuoteissaan ja vain kaukaiselta ohitustieltä kantautuu sen tutuksi käynyt humina. Talven jäljiltä on postilaatikon ympäristö kirjailtu koiranulkoiluttajie
n jättämillä jätöksillä. Tänä aamuna se ei pystyisi harmittamaan. Sinne saisivat pökäleet maatua ihan omia aikojaan, kohta kasvavan aluskasvillisuuden sekaan. Kuinka monta viheliästä kuukautta menikään työnnellessä lumia aura-auton edeltä ja useimmiten tuplaraskasta sen jälkeen. Kuinka turhauttavaa oli usein omaa portinpieltään avata kun tiesi aura-auton sen kohta tukkivan. Nyt valtavista lumimääristä ei ole paljoa jäljellä, mitä nyt mustanpuhuvat rippeet ojan pohjalla.
Otan lehden ja imen kevätaamun rauhaa sisuksiin. Mihinkään ei ole hoppua. Varmuus kauan odotetusta lähdöstä täyttää joka sopukan. Hymähtelen oikein ääneen sitä pistoksissa oloa joka näitä reissuja edeltää. Tätä päivää ei pystyisi enää mikään pikkuseikka pilaamaan. Sataisi vaikka saaveja taivaalta ja sekin tuntuisi vain hyvältä.
Käryttelen samalla päivän ensimmäiset syöpäsavut ja katselen lintukodon omaista nukkumalähiötämme. Asumme pienen kalastajakylän laitamalla ja vieläpä sen vanhan asujaimiston takimmaisessa perukassa. Tien toisella puolen rehottaa syvänvihreää metsää. Miten hienolta voikaan tuoksua sateen perästä. Pitkään sai luonto sadetta odottaa. Viikkotolkulla idästä puhkunut tuuli, yhdistettynä jatkuvaan aurinkoiseen ahavaan tahtoi saattaa kaiken ihan karrelle. Eilen aamulla viimein tyyntyi. Tuuli piti tuumaustaukoa. Päivemmällä nousivat tummat pilvet merestä. Hiljalleen alkoi illan suussa ripsiä ja lännestä käsin muutti taivas muotonsa mustaksi. Nukkumaan käydessä piiskasi rankkasade jo ikkunanpieliäkin ja pitkään kuuntelin sen kumisevaa rummutusta kuistin kattoon. Vasta nyt, kunnollisen sateen perästä voi kevät kunnolla aloittaa. Vasta turpoisivat puissa silmut, heräisi maa ja alkaisi mannut hennosti viheriöidä. Sillä niinhän se on aina oleva. Vasta kunnollinen sade tuo sen oikean kevään.
Yhtä nopeasti kuin se sade tuli on se myös mennyt. Ainoastaan kimmeltävät pisarat naapurin puiden oksilla muistuttavat sateen tervetulleesta käynnistä. Samanlaista järeää petäjikköä oli omammekin talomme pohja, ennen kuin sen asuinpaikaksi raivasin. Tonttimme yläpuolella, hieman sivummalla on vähällä käytöllä oleva kesäpaikka. Mökin omistaa ulkomailla asuva vanhempi leski ja käy paikalla korkeintaan kerran kesässä. Siinä se on Suomalaiselle luonteelle sopiva naapuri. Tönkkösuoraan sanottuna, ompi täyden kympin arvoinen. Kun hänen tontilla kasvaa vielä kaunis puolukalla ja mustikalla kirjavoitu tukkimetsä ei voi löytyä parempaa väliä. Vain pohjoisen suunnalta ahdistaa uusi lähinaapuri.
Entinen kerrostaloelämä palautuu jostain liki, se puistattaa nykyiseen oppinutta. Kai sitä varsin tyytyväinen silloin ennemminkin oli. Nyt mennyt tuntuu kaukaiselta enkä sellaiseen asumismuotoon haluaisi enää koskaan palata.
Kummallinen tuo ihmisen luonto, ainakin minulla. Heti jos onni alkaa vähänkin kurkkia, sitä odottaa jotain ikävää tapahtuvan. Mitä jos tästä kaikesta joutuisi luopumaan? Kaihertaa väkisinkin liki. No olkoon niin jos on ollakseen, mitä niitä etukäteen suremaan? Kunpa joskus oppisin elämään vain tässä ja nyt päivässä ja nauttimaan siitä mikä on suotu.
