Enoni oli autokoulua pitänyt jo sotia ennen, hän myös opetti isäni ajamaan. Isä oli nelikymppinen, eli hiukan vanha etulinjaan, hän oli sota-aikana autokuskina Nuutajärven kartanossa. Eno oli myös aktiivisesti mukana autokoululiitossa, hänen hautajaisissaankin oli liiton edustajat tuomassa seppeleen.
Eno aina puhui että nuoria miehiä vaivaa penikkatauti! Minuakin se varmaan vaivasi pitkään, nyt on vaihtunut vanhuuden höperyyteen. Tulee mieleen, jos mulla olis nuorena ollut 200 kulkeva vehje, olisinko hengissäkään? Tähän asti on päästy yhdellä laastarilla, siitä myöhemmin.
Helpottamaan se alkoi kun liityin autourheilijoihin reiluna parikymppisenä. Ajoin melkein kaksi ralliakin. En kuitenkaan kymmentäkään vuotta ollut mukana, ei ollut minun lompakolle sopiva harrastus, mutta penikkatauti pikkasen helpotti.
Olin kait sinä keväänä -67 päässyt armeijasta, tämä tapahtui myöhemmin sinä kesänä:
Tulin aamuyöstä kotiinpäin tuttua mutkaista kylätietä, mosse 407:kalla. Sain kiinni kuplan, yritin pienillä suorilla ohi, kupla kuitenkin kiihdytti, eikä mossekaan mikään raketti ole, joten en päässyt ohi. Mutkiin hän kuitenkin jarrutti kovin, kuski ei ilmeisesti tuntenut tietä, niinkuin minä.
Siihen aikaan siellä aamuisin ei yleensä kulkenut kun maitoauto myöhemmin, joten vastaantulijoita tuskin on. Tuli pidempi suora, lähdin taas ohitukseen, sama toistui. Mossessa oli sen verran vikaa, että kävi 3:mella vähän aikaa jos oli hiljaa ajettu. Niin nytkin, vasta kun pääsin kuplan rinnalle, lähti 4:jällä käyntiin. Sen verran pitkäksi ohitus venyi, että en ehtinyt palata oikealle ajoissa. Siinä oli eka töyssy oikealle siirtyessä, siirtyminen tapahtuikin ilmojen halki.Seuraava heitti lisää oikealle. Kolmas ja viimeinen töyssy heitti ojaan , jota kynnin muutaman kymmenen metriä. Isoon kiveen osuessa vauhti oli tippunut aika pieneen, ei seurannut muuta kun kevyesti katolleen meno. Toisen jalkani yhden laastarin verran teloin.
Kun kömmin pihalle höyryävästä mossesta, ajattelin sanoa kuplan kuskille jotain ohituksen estämisestä. Hän kuitenkin oli armeija-aikainen herra kersanttini, myös siviliin päässyt, jäi sitten sanomatta. Hänellä oli mies ja kaksi naista kyydissä, nostimmen mossen pyörilleen, tai oikeastaan takapyörilleen, edessä oli kummit/vanteet/pyöränripustukset ihan paskana.
Rouvat (ainakin myöhemmin) sanoivat olleen kauheeta katsoa, kun olin ollut aika korkealla viimeisessä hypyssä.
Alkuperäiset kuluneet iskarit ei oo ehkä niitä parhaita hyppyihin, varsinkaan kokemattomalle?