Nöyrät ja iloista läikkyvät kiitokseni kaikille teille, jotka teitte ensimmäisistä messuistani näytteilleasettajan
a ikimuistoisen ihanat! Tulitte tervehtimään, keskustelemaan ja jotkut ostamaankin kirjan. Lahden Caravan-messut tulevat jäämään mieleeni rimukkaana tapahtumana jota ensin jännitin aivan julmasti, mutta joista jännityksen lauettua nautin suunnattomasti.
Täytyy kyllä tunnustaa että väsymys on tällä viikolla vaivannut: se, että hymyilee ja juttelee vieraiden ihmisten kanssa kolme päivää peräkanaa pani mielen käymään ylikierroksilla, eikä messupäivien välissä olleina öinä uni ollut kovin syvää.
Haluan tässä samassa myös kiittää Perttulan Juhaa, Caravan-lehtemme kolumnistia, vaikkei hän tätä tekstiä enää olekaan lukemassa. Olin hänen kolumniensa vankkumaton ihailija, ja sen onneksi hänelle hänen elinaikanaan kerroin. Hän myös kannusti minua kirjoittamaan kirjan, kun aikeestani hänelle vuosia sitten kirjoitin.
Ennen kaikkea haluan kiittää Juhaa siitä, miten hän viimeisessä kolumnisaan kannusti meitä kaikkia elämään tässä hetkessä, nauttimaan, riemuitsemaan ja juhlimaan elämän ihmettä sen jokaisena päivänä, sillä jokainen päivä on kiitoksen arvoinen. Hän kehotti kulkemaan unelmiaan kohti vaikka oli saanut tiedon taudista, mihin ei parannusta ollut.
Olin itse tuon tiedon saadessani Narva-Joensuussa hautautuneena 15 päivän ajaksi kirjoittamaan kirjani loppuun, ja tuon Perttulan jutun luettuani tuntui kuin vereni olisivat seisahtuneet ja koko kehoni jähmettynyt. Manasin tyhmyyttäni tehdä mitään muuta kuin omaan aiheeseeni liittyvää. En millään olisi kestänyt tuota tietoa Perttulan syövästä, monesta syystä.
Yksi syy oli se, että se palautti liian elävästi mieleen oman syöpädiagnoosini v.2004, ja hetkessä olin itsekin kuolemaan tuomittu. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan lupaa saada tehdä haavettani todeksi, kirjoittaa kirjaani valmiiksi, onnistua siinä, mikä oli minulle tärkeää. Olin oman menneisyyteni vanki, sen menneisyyden, missä onnistumista seurasi rangaistus. Olin myös Perttulan diagnoosin vanki. Eikä minulla ollut lupa onnistua, kun toisen diagnoosi on se, mikä se oli.
Kunnes yhtäkkiä tajusin, mitä Perttula kirjoitti. Hän käski elää. Hän käski nauttia. Hän käski riemuita ja juhlia. Hän antoi luvan olla ja onnistua.
Tanssin ympäri yksinäistä hotellihuonetta ja itkin. Minulla oli lupa elää. Eikä Perttula ollut menettänyt uskoaan Elämään.
En tiedä ehtikö Perttula mennä naimisiin ennen kuolemaansa, mutta perinnöksi meille hän jätti kannustuksen unelmiamme kohti menemisestä ja vahvasta elämästä. Kiitos.
Itse lähden kohti seuraavaa kirjaa ja kiitän joka ilta ja aamu siitä, että saan elää. Elämisen lahja on huikea.
Värikästä syksyä kaikille!
t.Kaarina
Ps.Jos joku eksyy Turun Kirjamessuille, tulkaa ihmeessä moikkaamaan! Olen Auditoriossa jonkun Runonurkan vieressä.
