Tulipa silloin syyskuussa 1994 olltua Inkoon Fagervikissa rakennusmiesten vaivana ja riesana, kaikkea kyselemässä, tyhmiä neuvoja tarjoamassa ja ylejään aina jaloissa ja rakennusmiesten tiellä, kun mulle silloin taloa rakensivat. Hoksasivat sitten helpotuksekseen ja hermojensa lepoon antaa muka imeytymisen kunnollisuuden varmistamiseksi mun ruveta tuolla 50 metrin päässä olevaa saakelinkokoista ulkuvuorilautakasaa pensselillä punamullittamaan. Pääsivätpä rauhassa töitään tekemään, ja minä lautoja ja itteäni sottaamaan. Väleen käväsivät muistuttamassa, että punamultaus on hyvä tehdä kahteen kertaan ja hyvin huolellisesti
Vaan säästyipä pitkä penni (luulin)
, ja pääsinpäs kehua retostelemaan ratkaisevaa osutta oman taloni rakentamisessa.
Myöhemmin kävi ilmi, että olisivat ruiskulla ne laudat päivässä pruutanneet
Majailin pikku kesämökissä minkä naapuritontille, Fagervikin kartanonrajaan nojanneelle 8000 m2 tontille se omakotitalohaussi sitten valmistui. Silloinhan oli oikein tosikunnon lama, ja rakennustyötä sai aika edullisesti kuten myös materiaaleja.
Siellä koijassa sitten Estonian uppoamisyönä heräsin ällistelemään 02-03:n välillä yöllä alkaneeseen helikoptereiden pörräykseen. Avasin telkun heti yöllä, ja tekstiteeveestä sai tuon ikävän jtun lukea tapahtuneeksi. Pian sitten aamun valjetessa alkoi uutista ja kuvaakin mereltä tulla.